Sydämen oikkuja

Marraskuun viimeinen päivä muuttui melko jännittäväksi, kun rintaani alkoi kesken tavanomaisen sunnuntaisiivouksen puristamaan niin, että lattiamoppi oli hylättävä kädestä sankoon ja etsittävä tuoli takamuksen alle. Kun puristus ei osoittanut merkkiäkään hellittämisestä kymmenen minuuttia levättyäni, googlasin sydäninfarktin oireet ja soitin 112:een. Vaikka Sissi onkin taitava twiittaaja, puhelimella hän ei osaa kuitenkaan soittaa - eli päätin varmistaa avun saamisen, jos oloni vielä huononisi. Valkotakit tulivat, laittoivat veren happipitoisuutta näyttävän mittarin sormenpäähän, ottivat sydänfilmin - tai oikeastaan kaksi - mittasivat verenpaineen,   ja pistivät sormeen pikkuruisen rei'än verensokerin mittausta varten. Sain puolikkaan asperiinin pureskeltavaksi ja suihkauksen nitroa kielelle, mutta koska niistä ei ollut apua kipuun ja kun faijallakin oli eka infarkti 45-vuotiaana, ottivat valkotakit minut kardiologia konsultoituaan mukaansa ja veivät Haartmanin sairaalaan. Siellä otettiin uusi sydänfilmi ja verikokeitakin pariin otteeseen. Kipukin hellitti ja koska kokeissa ei näkynyt merkkiäkään infartista, päästivät minut kotiin ja sanoivat, ettei aihetta jatkotoimenpiteisiin ole. Siinä luulossa ehdin olla lähes neljä päivää, kunnes sain puhelun Haartmenin sairaalan kardiologiselta osastolta - tervetuloa kliiniseen rasituskokeeseen polkupyöräergometrilla!

Kävin polkemassa pyörää eilen. Rintaan kiinnitettiin taas tutut anturit ja kolmen minuutin välein vastus fillarissa kasvoi. Neljäs vastuksen nosto alkoi jo tuntua - siihen asti meno oli melko kevyttä. 75 % maksimisykkeestä tuli vastaan ja koe loppui siis reilut 12 min. poljettuani. Sydänkäyrässä ei näkynyt mitään, mikä ei menisi normaalin piikkiin, joten kyllä: sydämeni on tutkitusti hyvä.

Joku duunissa kysyi, että säikähdinkö tuota kohtausta. En taida olla pragmaattisuudessani kovinkaan säikähtelevää tyyppiä enkä säikähtänyt tätäkään. Jos nyt jostain järkytyin, niin siitä, että olin pukeutunut komeiden valkotakkien saapuessa nallekuvioisiin flanellipyjamahousuihin ja t-paitaan. Näissä moikkailin myös pitsan kanssa rappukäytävässä liikkuneet naapurit ja kadun kulkijat matkalla ambulanssiin. Harkitsin kyllä suihkuun menoa ja vaatteiden vaihtoa siinä poikia odotellessa :-) Vastedes tämä tyttö pukeutuu kotonakin piirun verran paremmin - just in case. Ikuiseksi arvoitukseksi jäänee, mitä tuo puristus rinnassa oikestaan oli: sydänperäistä, stressiä, närästystä vai jotain muuta.

Long story short: I spent one Sunday night in a hospital a couple of weeks ago after having quite convincing symptoms of a heart attack. I had a lovely ride in an ambulance and comfortable bed waiting for me in Haartman hospital. Since there was no evidence of an actual heart attack I was released before midnight. And yes - I was wearing my teddy bear pajamas when the handsome guys in white jackets picked me up. What an embarrassment! The doctors still wanted me to do this test where you ride a bicycle  being attached to the electrocardiogram at the time. I did pretty good and nothing out of the ordinary was discovered: I am - or at least my heart is - sound as a bell! Quite a relief I must admit. And again I have to praise the care and attention I was given - all these people worked wonderfully though the night was busy and patients were coming and going.